Kirjoittaja jaana päivämäärä 11 Elo 2009, 23:55
Mietin pitkään kumpaan ketjuun kommentoisin, lemmikkissojen määrään vai tähän. Mielestäni asioiden ei pitäisi muuttua olipa kyse kasvatuskissasta tai lemmikkikissasta. Minun kissani ovat kaikki minun lemmikkejäni! Kissan kasvatuksen suurin ero esim. koiriin verrattuna lienee sukupolvien vaihtumisen nopeus, ainakin omassa rodussa siitoskissat käytetään suhteellisen nuorena, joka sitten luo paineita kissamäärän kasvuun.
Itse olen jo kasvatukseni alusta tehnyt tietoisen päätöksen sijoittaa osan kasvatuskissoistani omiin perheisiinsä, jotta ne saisivat elää rakastettuna ja hemmoteltuna perheenjäsenenä.
Sitten kysymykseen miten linjat ja yksilöt pysyvät tuttuna sijoituskissoilla kasvatettaessa, olen itse kokenut minulle sopivaksi järjestelyn, jossa otan koko pentueen kotiini asumaan joksikin aikaa, jotta saan elää pentujen kanssa, käsitellä heitä itse ja aina tutustua uusiin omistajiin, jotka siis hakevat pennut pääsääntöisesti aina minun luotani. Pentujen luovutus vähän venähtää, mutta jos ajattelee kissan koko elämää, niin pari ylimääräistä viikkoa on lyhyt aika odottaa sitä omaa nyyttiä kotiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaikka luotankin sijoituskoteihin, (en koskaan sijoita kissaa kotiin, johon en luota) että halua itse pitää kasvatteihini henkilökohtaiset välit, vaikkakin vain muutamia viikkoja, mutta se on kuitenkin ihan eri asia kuin katsomassa käyminen. Hieman työläämpää tosin, mutta jokainen valitsee tiensä. Ajattelen kuitenkin, että kasvattajanimelläni koko elämänsä esiintyvä kissayksilö ei voi olla minulle vain joskus nähty!
Ja siitä kiintiöiden elämisestä, aina täytyy mahtua kotiin kasvatti, joka tarvii apua! Meiltä on löytänyt apua myös tuttava kasvattajien ongelmiin joutuneet yksilöt samoin kuin omistajansa menettänytkin kissa. Olen juuri saanut kuntoutettua huhtikuun lopulla pois hakemani kastraattipojan, joka oli todella huonossa kunnossa. Laumaan näiden aikuisten tuleminen aiheuttaa aina säpinää, mutta järjestelyillä näistä on aina selvitty.
En osaa sanoa tarkkaa lukumäärää,siis sopivaa kissamäärää, se taitaa olla aikalailla tila ja henkilö kysymys. Kun hankin ensimmäisen cornarini, sijoitusnaaraan, vuonna 1991, sen piti jäädä ainokaiseksi sitä lajia, toisin kuitenkin kävi.
Nyt joitakin vuosia myöhemmin kissamäärä on jonkin verran kasvanut, laumamme vanhin on 11,5 vuotias ja meidän äijäporukassa on vain yksi rouvaskissa. Kemiat eri yksilöiden kohdalla eivät aina kohtaa ja varsinkin vanhuksien on joskus vaikea sietää nuorten uhoa ja jatkuvaa touhotusta. Pienempien porukoiden muodostaminen voi joskus olla toimiva ratkaisu, itselläni tällä hetkellä joukon vanhin kastraattiherra asustelee porukan rouvashenkilön kanssa yläkerrassa.
Meillä sopusointu säilyy tällä kokoonpanolla hyvin, ainoat säröt tuovat vierailevat naaraskissat, mutta onneksi ne ovat ohimeneviä.